Kirjanpitomme mukaan

Vain yhdessä ikkunassa paloi valo, muuten koko kerrostalo oli pimeä. Ikkunalaudalle istahtanut lintu saattoi kuulla, kuinka sisällä tehtiin jotain. Rautasaha pureutui mustaan metalliin, lattialle oli kertynyt kasa metallipölyä. Radiossa soi tuttu laulu nuoruusvuosilta. Are ei koskaan ollut ymmärtänyt mistä laulussa laulettiin: ”...satu säästä ei perheen koiraakaan, elämä kun ylitsemme käy suurella pyyhekumillaan...” Silti hän piti laulusta.

Kun piippu ja tukki oli katkaistu, viila hioi rosot pois. Sängyllä oli kourallinen panoksia. Are laittoi kaksi taskuunsa ja yhden molempiin piippuihin.

Tiinaa ällötti. Toimiston esimies huusi hänelle taas kurkku suorana. Vähintään kerran kuussa esimies oli löytävinään vakavia virheitä Tiinan tekemistä töistä, jonka jälkeen alkoi puheet uuden toimisto sihteerin hankkimisesta.

Saatuaan työpaikan Tiina oli ottanut lainan, jonka oli laskenut maksavansa pois kolmessa vuodessa. Työpaikka oli nyt pakko pitää, muuten laina jäisi maksamatta. Asiakastietorekisterin virkailijana Tiina tiesi kuinka karmeaan tilanteeseen ihminen ajettiin, jos rahat loppuivat ennen kuin velat oli suoritettu.

Töistä palatessaan Tiina oli yleenä rättiväsynyt. Työ sinänsä ei ollut raskasta, mutta paljon energiasta otti esimiehen lähentelyjen torjuminen. Koko ajan täytyi olla varuillaan ja valmis. Tuntui ettei töissä voinut rentoutua hetkeksikään, ei voinut hengittää vapaasti. Edellisenä iltana hän oli joutunut jäämään ylitöihin ja taas oli esimies ilmestynyt huoneeseen ja ryhtynyt ”auttamaan” kirjeiden postituksessa. Lopulta Tiina oli ilmoitanut saavansa kirjeet postiin omin avuin. Esimies oli poistunut silmiään pyöritellen ja puhunut niin kuin hullulle puhutaan: ”No jää sitten tänne yksin, jos kerran ei apu kelpaa.” Tiina mietti lähes päivittäin että lopettaisi välittömästi kun laina olisi maksettu.

Radiossa lauloi rosoinen nuoren miehen ääni ”...jää konjakit ja sherrylasit odottamaan juojiaan...”. Tiina muisti kappaleen kouluajoiltaan.

Hissin ovi avautui , ja aulaan astui hattuun ja tummiin laseihin pukeutunut mies. Mies oli hakenut edellisenä päivänä rekisteriotteen omista luottotiedoistaan.

Miehen vastaperustettu graafisten palveluiden liike oli mennyt nurin erään asiakkaan kieltäydyttyä lunastamasta tilaamaansa esitekokonaisuutta. Firma oli myynyt ”ei oota” puolen vuoden ajan kaikille muille asiakkaille keskittyessään suuryhtiön historiikin ja pr- materiaalin valmistamiseen. Tilauksen tehnyt markkinointipäällikkö oli vaihtanut yllättäen toisen firman palvelukseen, ja tilalle palkkattu mies oli kiistänyt koko tilauksen.

Maksuhäiriölista oli pitkä. Summat eivät olleet suuria, mutta niitä oli paljon.

Mies katseli pitkään ympärilleen ja kysyi lopulta montako henkeä toimistossa oli tällä hetkellä töissä. Tiina ihmetteli miksi mies kysyi sellaista. Ennen kuin Tiina oli ehtinyt sanoa mitään, esimies vastasi oven suusta, että heitä kahta lukuunottamatta muut olivat menneet syömään.

Lentoemäntä ojensi lehden Arelle. Etusivulla kerrottiin kuinka Luottotietoyhtiön keskusrekisteri oli tuhoutunut tuntemattomasta syystä tapahtuneessa räjähdyksessä ja sitä seuranneessa tulipalossa. Kuolonuhrien määrää ei vielä tiedetty varmaksi. Toimiston esimiehen ruumis oli pahoin palanut, henkilöllisyys oli todettu vertaamalla ruumiin hampaita niistä aiemmin otettuihin röngtenkuviin. Toimistosihteerin ruumista ei oltu löydetty. Tiina pyysi lentoemäntää tuomaan oluen.